Suomessa keskustellaan vaelluskaloista paljon. Puhumme kalastusrajoituksista, istutuksista, kunnostuksista ja vaellusesteistä. Hankkeita käynnistyy, strategioita laaditaan, tavoitteita asetetaan – ja rahaa käytetään. Silti yksi perustavanlaatuinen kysymys jää usein kysymättä: kuinka hyvin oikeastaan tunnemme kalakantojen todellisen tilan, niiden kutualueet ja lisääntymisympäristöjen toimivuuden?
Monista suomalaisista virtavesistä emme tiedä edes sitä, kutevatko kalat siellä edelleen — tai syntyykö kudusta uusia poikasia. Silti teemme päätöksiä kalastuksesta, vesistöjen hoidosta ja kunnostusten kohdentamisesta. Keskustelemme kestävyydestä ilman varmaa tietoa siitä, kuinka paljon kalakannat todellisuudessa tuottavat luonnonkudusta poikasia.
Tilanne muistuttaa yritystä, joka optimoi toimintaansa tietämättä, tekeekö se voittoa vai tappiota.
Tyhjien vesien harha
Yksi sitkeimmistä väärinkäsityksistä liittyy niin sanottuihin tyhjiin koekalastustuloksiin. Kun sähkökoekalastuksessa ei löydy taimenen poikasia, paikka tulkitaan helposti merkityksettömäksi kalakannalle. Vesistö kirjataan mielessämme lähes menetetyksi — tai niin toivottomaksi, ettei sen elvyttämistä pidetä edes harkinnan arvoisena. Kalahallinnossa katse suuntautuu tällöin mieluummin kohteisiin, joilta odotetaan nopeampia tuloksia.
Todellisuus on usein monimutkaisempi
Sukukypsät kalat saattavat edelleen nousta kutemaan, mutta poikastuotanto epäonnistuu elinkierron varhaisessa vaiheessa. Soraikot voivat olla liettyneitä, virtaamat muuttuneita tai elinympäristö muuten heikentynyt. Kutu tapahtuu — mutta poikaset eivät selviä.
Syksyn koekalastus näyttää tyhjää, ja johtopäätös on väärä: kalaa ei ole. Todellinen viesti olisi toinen — emme vielä ymmärrä, missä ongelma sijaitsee. Kuinka monta tällaista virtavettä Suomessa ohitetaan vuosittain, koska katsomme liian kapeasti?
Kestävyys ilman tietoa on oletus
Kestävä kalastus mielletään usein sääntöjen kautta: luonnontaimenen täysrauhoitus, alamitat, rauhoitusajat, saaliskiintiöt ja verkkokalastuksen rajoitukset. Ne ovat tärkeitä, mutta ne eivät yksin tee kalastuksesta kestävää. Kalastus voi olla täydellisesti säädeltyä ja silti kestämätöntä, jos kalojen lisääntymisen todellista tasoa ei tunneta. Kalakanta ei synny säädöksistä. Se syntyy puroissa ja koskissa — usein paikoissa, joita emme seuraa riittävästi.
Ehkä kestävän kalastuksen suurin haaste Suomessa ei ainakaan kaikkialla ole liiallinen kalastus, vaan tiedon puute kalojen elinkierron kriittisistä vaiheista.
Mitä voisimme oppia yritysvastuusta?
Yritysmaailmassa vastuullisuus muuttui uskottavaksi vasta, kun pelkät lupaukset eivät enää riittäneet. Alettiin vaatia avoimuutta, mitattavia tuloksia ja riippumatonta arviointia. Yritykset eivät raportoi vain tavoitteitaan, vaan myös sitä, mitä vaikutuksia toimilla on ollut — ja mitä ei ole vielä saavutettu. Vaelluskalojen hoidossa vastaava ajattelu on vasta aluillaan.
Meillä on paljon hankkeita ja hyviä tekoja, mutta vähemmän systemaattista tapaa osoittaa, miten kalakannat ovat oikeasti muuttuneet. Seuranta on usein lyhytjänteistä, hajanaista tai projektikohtaista. Kokonaiskuva jää muodostumatta.
Ilman avointa tilannekuvaa myös onnistumiset jäävät näkymättömiksi — ja ongelmat tunnistamatta.
Kenen vastuulla kalakannat ovat?
Vaelluskalakeskustelussa etsitään usein yhtä vastuunkantajaa: tutkijoita, viranomaisia, kalastajia tai vesialueiden omistajia. Todellisuudessa kysymys on väärin asetettu.
Vastuu ei kuulu yhdelle toimijalle, vaan järjestelmälle.
Tutkijat kehittävät menetelmiä ja tuottavat riippumatonta tietoa. Kalahallinto tekee päätöksiä ja asettaa reunaehtoja. Vesialueiden omistajat hallinnoivat resurssia. Kalastajat käyttävät sitä. Kunnostajat muuttavat elinympäristöjä.
Silti liian usein kukaan ei vastaa siitä, muodostuuko näistä toimista yhteinen ja ajantasainen kuva kalakantojen todellisesta tilasta — tai siitä, onko elvyttäminen aidosti vaikuttavaa. Ilman tätä kokonaisvastuuta keskustelu ajautuu helposti mielipiteiden, kokemusten ja oletusten varaan.
Tarvitsemme ajattelutavan muutoksen
Vaelluskalojen elvyttäminen ei ole ensisijaisesti tekninen ongelma. Menetelmiä kyllä on. Kyse on ajattelutavasta.
Tarvitsemme enemmän:
- pitkäjänteistä lisääntymisseurantaa
- avoimuutta myös tiedon puutteista
- kunnostusten vaikutusten jälkiseurantaa
- uteliaisuutta kaikenlaisia virtavesiä kohtaan
- yhteistä tilannekuvaa, jota päivitetään jatkuvasti
Ei lisää byrokratiaa — vaan parempaa ymmärrystä.
Lopulta kysymys on vastuullisuudesta
Ehkä vaelluskalakeskustelun suurin kehitysloikka ei synny uudesta kunnostusmenetelmästä tai yksittäisestä hankkeesta, vaan siitä, että alamme tarkastella kalakantoja vastuullisuuden näkökulmasta: mitä todella tiedämme, mitä emme tiedä, ja miten vaikutukset voidaan uskottavasti osoittaa.
Lopulta kysymys on yksinkertainen: Kuinka vastuullisesti voimme sanoa hoitavamme vaelluskalakantoja, jos emme tiedä, miten ne todella voivat, missä ne kutevat ja kuinka hyvin niiden jälkeläiset selviävät?
Teksti ja kuva: Henrik Kettunen