Kutupaikan toimivuus ei ole itsestäänselvyys. Virtaavassa vedessä pohjat, kutupaikat ja niiden virtausolosuhteet ovat jatkuvassa muutoksessa. Tulvavedet muokkaavat uomaa ja pohjan muotoja, ja lisäksi puurydöt sekä jää voivat vaikuttaa koskiuomiin. Kookkaampien emokalojen kuteminen puolestaan muuttaa pohjia – joskus puhdistaen liettyneitä alueita, toisinaan siirtäen soraa kutemisen kannalta epäedullisiin paikkoihin. Kutupaikka voi olla erinomainen tai heikko riippumatta kutusoran määrästä. Olennaisempia tekijöitä ovat kutupohjan muoto, koostumus, virtaukset, emokalojen määrä ja vedenlaatu.

Taimenen kutupaikkojen tila ja toimivuus – tai toimimattomuus – muodostaa usein taimenympäristöjen kunnostuksen heikoimman lenkin. Pienetkin tekijät voivat muuttaa toimivan kutu- ja poikasympäristön toimimattomaksi tai toisinpäin. Siksi on tärkeää tunnistaa kriittiset tekijät ja kehittää ratkaisuja olosuhteiden parantamiseksi.

Emokalasto on tärkeä ”alkupääoma” – taimenkannan elvyttämisen minimiedellytys

Kunnostuksen onnistumista ja kutupaikan toimivuutta ei voida arvioida ilman emokaloja ja kutua. Vasta kutupesien ja poikasten löytyminen alueelta antaa viitteitä lisääntymisalueiden tilasta. Jos kutualueelta löydetään edes yksi kutupesä, voidaan yleensä odottaa, että seuraavana kesänä alueelta löytyy jonkin verran luonnonpoikasia. Mitä enemmän ja suurempia emokaloja kutualueella on, sitä enemmän mätiä alueelle jää. Erityisesti kutupesien määrän kasvu nostaa odotuksia lisääntymisen onnistumisesta ja poikasten määrästä.

Jos kutupaikkojen tila on heikko, kutu voi jäädä vähäiseksi. Tällöin kutevat kalat keskittyvät parempikuntoisille paikoille, mikä voi johtaa päällekkäiseen kutuun ja emokalojen potentiaalin osittaiseen hukkaan. On kuitenkin tärkeää huomata, että runsas emokalasto ei aina takaa suurta kutupesien määrää. Mitä enemmän kutupesiä seurannoissa havaitaan, sitä suurempia poikasmääriä voidaan lähtökohtaisesti odottaa. Jos kutupesiä löytyy, mutta loppukesällä poikasten määrä on vähäinen tai niitä ei ole lainkaan, viittaa tämä ongelmiin kutusoraikoissa, kesäaikaisten poikasympäristöjen tilassa tai vedenlaadussa. Toimiva elinkierto on aina useiden tekijöiden yhteispeliä. Poikasmääriin vaikuttavat paitsi emokalojen määrä myös vedenlaatu sekä kutu- ja poikasympäristöjen kunto.

Taimenkannan elvyttämisessä on tärkeää muodostaa seurannan avulla kokonaiskuva olosuhteista ja keskeisistä ongelmakohdista. Näiden tietojen pohjalta voidaan suunnitella kustannustehokkaita parannuksia merkittävimpiin pullonkauloihin. Pullonkaulat voivat kuitenkin vaihdella alueittain ja olosuhteiden mukaan. Tässä kirjoituksessa tarkastelemme erityisesti kutuympäristöjen kunnostukseen ja ylläpitoon liittyviä näkökulmia.

Kutupaikka on hydrologis-morfologinen kokonaisuus

Jokainen vesistö on ainutlaatuinen, ja kutupaikan toimivuuteen vaikuttaa hydrologis-morfologinen kokonaisuus. Hydrologialla tarkoitetaan veden esiintymistä, kiertokulkua ja ominaisuuksia, kuten virtaamien vaihtelua. Morfologia puolestaan viittaa uoman rakenteeseen: pohjan muotoon, koostumukseen sekä poikki- ja pituuskaltevuuteen, mukaan lukien tulvarannat.

Kutupaikan kannalta kriittisin tekijä on vesistön tulvakäyttäytyminen – ei se, miltä kohde näyttää alivirtaamalla tai keskivirtaamalla. Tulvien vaikutus määrittää pitkälti sen, miten kutupaikan morfologia ja hydrologiset olosuhteet säilyvät tai muuttuvat ajan myötä.

Havaintoja taimenille hyvän kutupaikan ominaisuuksista

Se, miten hyvin jokin tietty paikka toimii kutupaikkana, riippuu osittain siitä, millaisella virtaamalla kutu tapahtuu. Tämä voi vaihdella lähes minimivirtaamasta aina hyvin korkeisiin virtaamiin. Mitä suurempi virtaama, sitä helpommin taimenet löytävät mahdollisen kutupaikan.

On useita tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, että paikka kelpaa taimenille kutupaikaksi. Kutupaikan tulisi olla sopivasti madaltuva, sopivan kalteva ja mielellään reunaltaan suojaisa. Suuremmat emokalat suosivat kutupaikkoja, joissa on yläpuolella suurempi kuoppa. Tällainen kuoppa toimii suojapaikkana häiriöiden tai levon aikana. Tällaisia poteroita kutsutaan mesoympäristöiksi.

Kutupaikan toimivuus – esimerkiksi soraikon pysyvyys ja hiekottuminen – määräytyy tulvavirtausten perusteella. Tämä riippuu alueen kaltevuudesta sekä uoman pituus- ja poikkileikkauksen ominaisuuksista. Joissakin kosken osissa virrannopeus voi vaihdella lähes nollasta voimakkaaseen virtaukseen virtaaman suuruudesta riippuen. Optimaalinen kutupaikka on sellainen, jossa virrannopeus pysyy 20–50 cm/s välillä ympäri vuoden. Jos nopeus kasvaa liikaa, sora huuhtoutuu pois. Jos nopeus puolestaan hidastuu liikaa, soraikko liettyy herkemmin.

Useimmissa koskissa soraa on vaihtelevasti ja eri virtausolosuhteisiin soveltuen. Valitettavan usein soraikot ovat taimenten kutemisen kannalta epäedullisissa tai toimimattomissa paikoissa. Jos kunnostuksissa soraikot sijoitetaan liian kalteviin paikkoihin, ne huuhtoutuvat helposti tulvissa. Tyypillisesti koskissa soraikot sijaitsevat alaspäin kaltevilla alueilla, joihin taimen ei yleensä edes yritä kutea.

Kutupaikan toimivuuden kannalta keskeistä on, että vesi virtaa soraikolle tasaisena massana eikä liian pyörteisesti. Tätä varten ainakin jonkinlainen kuoppa soraikon yläpuolella on hyödyllinen. Jos ylävirrassa on kiviä, jotka aiheuttavat voimakasta pyörteisyyttä, paikka ei kelpaa taimenille, ja emot uivat ohi. Virtaamat vaikuttavat pyörteisyyteen, joten yksikin kivi väärässä paikassa voi merkittävästi heikentää kutupaikan toimivuutta.

Kuivina syksyinä, jolloin virtaamat eivät nouse kunnolla, kutu keskittyy tyypillisesti vesistön alempiin osiin. Vastaavasti runsasvetisinä syksyinä emot nousevat laajemmin ylemmille, usein puhtaammille latvavesille kutemaan, mikä yleensä parantaa kudun onnistumisen mahdollisuuksia.

Jos kutupaikka on hyvä ja kutusoraa on riittävästi, naaras laskee kaikki mätinsä yhteen pesään. On kuitenkin monia tekijöitä, jotka voivat häiritä kutua tai heikentää sen onnistumista. Joskus naaras ei laske kaikkia mätitaskuja samaan pesään. Tämä tapahtuu erityisesti pienillä tai hankalilla kutupaikoilla, joissa kutu voi keskeytyä ja jatkua muualla. Esimerkiksi soraikon sisällä olevat suuret kivet tai soran vähäisyys voivat estää kutua.

Optimaalisia kutupaikkoja on koskissa, puroissa ja muissa virtavesissä yleensä vain rajallisesti. Monet paikat, joissa taimenet ovat aiemmin kuteet, pysyvät todennäköisinä kutupaikkoina myös tulevina vuosina. Siksi kutupaikkojen seuranta ja pitkäjänteinen ylläpito on erittäin suositeltavaa.

Kutupaikkojen kunnostus

Hyvän lopputuloksen saavuttamiseen on monia eri tapoja. Taimenen kutupaikkojen kunnostuksessa on käytettävissä useita menetelmiä, jotka voivat täydentää toisiaan. Kaksi ääripään esimerkkiä ovat tanskalaisten sorastusmenetelmä ja ruotsalaisten Hartijoki-menetelmä. Molempien menetelmien vaikuttavuutta on tutkittu laajasti, ja kumpikin on todettu tehokkaaksi, vaikka ne ovat lähestymistavoiltaan hyvin erilaisia.

Tanskalainen sorastusmenetelmä perustuu hiekkakuoppasoran lisäämiseen puroon, tai koskeen. Kahden eri seulakoon soraikko muodostaa yhtenäisen, noin 5 promillen kaltevuuden. Kaltevuus mitataan ja säädetään tarkasti hydrologisten reunaehtojen mukaisesti, jotta sora pysyy paikallaan ja liettymisen riski minimoidaan. Tanskassa soraikon sekaan ei lisätä suuria kiviä, sillä oikea kaltevuus varmistaa sopivat virtausolot kaikissa olosuhteissa. Tämä menetelmä on tuottanut hyviä tuloksia jopa tehomaatalousalueilla, missä taimenten lisääntyminen on saatu toimimaan erinomaisesti. Tanskassa taimenten poikastiheys virtavesillä on keskimäärin noin 50 poikasta / 100 m². Tanskalaisessa mallissa soraikkojen toimivuutta seurataan aktiivisesti, ja tarvittaessa tehdään ylläpitokorjauksia.

Ruotsalainen Hartijoki-menetelmä puolestaan keskittyy olemassa olevien mutta heikentyneiden kutupaikkojen tarkkailuun ja niiden kohentamiseen. Menetelmässä poistetaan kutupaikkaa häiritseviä suuria kiviä ja kerätään kosken luonnonsoraa erikoistyökaluilla pohjasta. Tämä sora siirretään taimenten suosimiin paikkoihin. Kosken luonnonsoraa pidetään muodoltaan ja ominaisuuksiltaan paremmin paikallaan pysyvänä kuin hiekkakuoppasoraa. Menetelmässä kutupaikka kaivetaan auki, alue puhdistetaan hiekasta, ja sora palautetaan puhtaana takaisin. Pohjan muoto säilyy ennallaan, mikä estää tulvia huuhtomasta soraikkoa pois. Hartijoki-työkalut mahdollistavat myös kiviympäristön järjestämisen siten, että kutupaikan ympärille saadaan suojaisat alueet herkille poikasille.

Kunnostusten haasteet Suomessa

Suomessa ei ole kehitetty laajoja menetelmiä tai yhtenäisiä ohjeistuksia, joilla voitaisiin kattavasti ratkaista taimenen lisääntymiseen liittyviä haasteita. Ruotsissa ja Tanskassa kutusoraikoille annetaan huomattavasti enemmän huomiota, ja niitä seurataan sekä ylläpidetään säännöllisesti. Suomessa kunnostukset nähdään usein kertaluonteisina toimenpiteinä, jotka toteutetaan alivirtaamalla ilman perusteellista suunnittelua kaltevuuksien tai tulvaolosuhteiden suhteen. Monesti näihin kohteisiin ei enää palata, eikä kutualueiden tilaa valvota pitkäjänteisesti.

Sähkökoekalastukset osoittavat, että luonnontaimenen poikastiheydet Suomen kunnostuskohteilla jäävät alle 5 yksilön / 100 m², mikä on vain noin kymmenesosa Tanskan vesien tiheyksistä. Tanskan olosuhteet ovat kuitenkin taimenen kannalta huomattavasti otollisemmat. Siellä pohjavesiesiintymät ylläpitävät purovesien hyvää laatua, ja purokunnostuksia on tehty laajamittaisesti jo 1960-luvulta lähtien. Lisäksi Tanskassa kutuvesistöjen edustoilla on laajoja verkkokalastusrajoituksia, ja taimenia istutetaan runsaasti, mikä kasvattaa emokalaston määrää.

Hyvä kutualueiden toimivuus riippuu monista tekijöistä eikä pelkästään kunnostusten onnistumisesta. Aktiivinen seuranta, ylläpito ja ympäristön kokonaisvaltainen huomioiminen ovat olennaisia tekijöitä, jotka tukevat kestävää kunnostustyötä ja taimenkantojen elinvoimaisuutta.

Kutupaikkojen ylläpito

Ruotsissa ja Tanskassa taimenten kutualueiden rakenteellisen tilan seuranta ja ylläpito ovat olleet pitkään osa virtavesien hoitoa ja kalakantojen elvyttämistä. Ruotsalaisten Hartijoki-menetelmää voidaan pitää pikemminkin ylläpitotoimena kuin varsinaisena kunnostuksena. Ruotsalaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että vaikka soraikot olisi rakennettu kestämään tulvia, kookkaiden emojen kuteminen kuluttaa soraikkoja merkittävästi. Näin ollen kutualueen hyvä tila ei ole pysyvä, ja kutupaikat luonnollisesti kuluvat ajan myötä. Tästä syystä säännöllinen ylläpito on tarpeellista.

Ylläpidon intensiteetti riippuu kuitenkin seurannasta, priorisoinnista ja käytettävissä olevista resursseista. Menetelmien jalkauttaminen vapaaehtoisille, kalastuksen harrastajille ja kalavedenomistajille, jotka liikkuvat ja toimivat alueella jo valmiiksi, voi merkittävästi helpottaa ylläpitotyötä. Ehkä tärkein kysymys onkin, löytyykö riittävästi tahtoa seurantaan ja asioiden korjaamiseen. Jos tahtotilaa on, seuranta ja ylläpito on lähinnä organisointikysymys, joka voidaan räätälöidä kunkin alueen tarpeiden ja resurssien mukaan.

Suosituksia suomalaisten virtavesien ylläpidon suunnitteluun

Suomessa on vähitellen alettu ymmärtää, että perinteiset mättömenetelmät eivät aina tuota toimivia soraikkoja. Monet ovat havainneet, miten soraikot ovat joko huuhtoutuneet tulvissa tai liettyneet, mikä on estänyt luonnollisen pienpoikastuotannon. Huuhtoutuneita kohteita on toisinaan yritetty elvyttää lisäsorastuksilla, mutta ilman kaltevuuksien ja virtausolojen säätämistä nämä soraikot ovat usein huuhtoutuneet uudelleen. Vastaavasti liian pienen kaltevuuden alueilla sijaitsevat soraikot ovat liettyneet, ja niiden kuohkeuttaminen ja puhdistaminen on tuottanut vain lyhytaikaisia tuloksia. Jo yksi voimakas sade tai kevättulva voi tukahduttaa kertaalleen puhdistetut soraikot.

Ratkaisu näihin ongelmiin löytyy virtausolojen ja kaltevuuksien hienosäädöstä, eli täsmäkunnostuksista, jotka ovat fiksuimpia, kustannustehokkaimpia ja kestävimpiä toimenpiteitä.

Jos Suomessa halutaan kestävämpiä ja vaikuttavampia kunnostuksia, on siirryttävä kertaluonteisista toimenpiteistä pitkäjänteiseen elvyttämiseen, jossa hyödynnetään tarkkaa seurantatietoa. Tavoitteena tulisi olla kutu- ja pienpoikasalueiden täsmäkunnostukset, joissa huomioidaan myös alkukauden pienpoikasympäristöjen parantaminen ja emokalojen suojaaminen. Sovelletaanko tanskalaisten, ruotsalaisten vai jonkin muun menetelmää, tai näiden yhdistelmää, on vähemmän tärkeää kuin se, että toimenpiteet suunnitellaan vaikuttaviksi ja pitkäkestoisiksi.

Taimenkannan elvyttämisessä kutupaikkojen kunnostamisen tavoitteena on parantaa taimenen poikastuotantoa ja vahvistaa kantoja. Suomessa monilla keskeisillä koskivesillä on jo tehty jonkinlaisia kunnostuksia, mutta jatkossa tarvitaan ennen kaikkea korjauskunnostuksia ja ylläpitoon keskittyviä toimenpiteitä, jotka varmistavat alueiden pitkän aikavälin toimivuuden. Paikoin tarvitaan myös riittävän emokalaston turvaamiseksi tehokkaampia kalastusrajoituksia sekä kudun onnistumisen tueksi tehostettuja vesiensuojelutoimia.

Kutupaikan onnistuneen elvyttämisen keskeisiä tekijöitä ovat:

• Emokalaston tunteminen ja turvaaminen: Asiallisella kalastuksen säätelyllä on turvattava riittävä määrä kookkaita emokaloja.
• Kutuseuranta ja pesälaskenta: Kutualueiden käytön ja toimivuuden jatkuva tarkkailu.
• Madaltuva kutualue: Loivasti viettävä virtausalue, joka sopii kutemiselle.
• Kutupaikan ei-pyörteinen vesi: Rauhallisesti virtaava vesi kutusoraikolla.
• Heterogeeninen kutusoraikko: Vaihtelevan kokoisista kiviaineksista koostuva soraikko, joka soveltuu kutemiseen.
• Optimaalinen kaltevuus: Sopiva kaltevuus, joka estää soraikon huuhtoutumisen tai liettymisen.
• Mesoympäristö: Kutusoraikkoa ympäröivän alueen ekologinen monimuotoisuus.
• Pienpoikasympäristön läheisyys: Herkän alkukauden pienpoikasten suojapaikat mahdollisimman läheltä kutupaikkaa.
• Kosken luonnonsoran suosiminen: Hyödyntämällä luonnollisia materiaaleja soraikon rakenteellista pysyvyyttä voidaan parantaa.
• Tulvaolosuhteiden ymmärtäminen ja huomioiminen: Ratkaisu joka kestää vaihtelevia virtaamaolosuhteita.
• Vedenlaadun turvaaminen: Riittävän hyvä vedenlaatu, joka tukee taimenen elämää. Pohjavesialueilla on parempi potentiaali. Hiekkaa ei myöskään saa olla liikaa.

Taimenen kutupaikat ovat virtavesien ekosysteemien avainalueita. Niiden kunnostus ja ylläpito edellyttävät huolellista suunnittelua sekä pitkäjänteistä sitoutumista. Näiden periaatteiden avulla voidaan varmistaa, että kunnostustoimet ovat kestäviä ja tukevat taimenen lisääntymistä sekä poikastuotantoa.

Kutupaikan kunnostus & ylläpito prosessina:

Kutupaikan kunnostuksen suunnittelu

• Paikan arviointi: Selvitä kartoituksilla olosuhteet, kutuseurannalla ja kutupesälaskennalla taimenten suosimat alueet, jotka sopivat kutupaikaksi. Lähdevaikutteisuus on iso plussa. Ihanteellisia paikkoja ovat syvemmästä kuopasta madaltuvat soraikot.
• Luonnonsoran valinta: Käytä taimenen kutemiseen sopivaa luonnonsoraa, jonka raekoko on noin 2–6 cm. Jos luonnonsoraa ei millään löydy, käytä hiekkakuopilta saatavaa kahta seulakokoa (16-32 mm ja 33-65 mm).
• Virtaaman huomiointi: Säädä kunnostusalueen kaltevuus niin, että sora pysyy paikallaan eikä liettyisi, tai hiekoittuisi. Suositeltu kutupaikan kaltevuus on leveissä uomissa 1–2 promillea ja puroissa mahdollisimman lähellä 5 promillea.

Kunnostustyöt

• Kutusoran asettaminen: Siirrä kutusora paikoilleen, mieluiten luonnonsoraa. Soran määrällä ei ole kriittistä merkitystä, mutta varmista, ettei kutukuopan alueella tai sen yläpuolella ole haitallista pyörteisyyttä aiheuttavia isoja kiviä.
• Pienpoikasympäristöjen luominen: Järjestä kutualueen viereen, erityisesti rantaviivan tuntumaan, matalia ja rauhallisesti virtaavia alueita, jotka sopivat alkukauden pienpoikasille. Näistä alueista on usein hyvin suuri puute.
• Työskentelyajankohta: Toteuta kunnostustyöt heinä–syyskuussa, jolloin ne häiritsevät vähiten taimenten poikasia tai kutua. Pohjoisessa pienpoikaset tulee soraikosta esiin vasta juhannuksena ja kutu alkaa jo syyskyyn puolivälissä. Etelässä turvallinen työskentelyaika on jonkin verran pidempi.

Seurannan ja ylläpidon periaatteet

• Säännöllinen pienpoikaslaskenta: Alkukauden pienpoikaslaskenta kertoo kudun onnistumisesta ja uusimmasta ikäluokasta. Loppukaudesta sähkökoekalastukset ovat myös tärkeä osa seurantaa.
• Säännöllinen kutupaikkojen seuranta: Tarkista vuosittain, että kutusora on paikoillaan, asiallisissa virtausoloissa ja kuohkeina. Suorita kudun jälkeen kutupesälaskenta.
• Tulvien aiheuttamat muutokset: Tulvat voivat siirtää soraa tai tukkia kutualueita. Korjaa vahingoittuneet alueet täsmäkunnostuksilla.
• Lähialueen huolto: Estä haitallisen maa-aineksen, kuten hiekan tai murskeen, pääsy puroon esimerkiksi teiden tai parkkipaikkojen läheisyydestä.
• Hiekkaongelman torjunta: Jos uomassa on runsaasti ojituksista tullutta hiekkaa, ongelmaa voidaan hallita esimerkiksi puusuisteilla tai niin sanotuilla altakaivajilla. Tärkeintä on kuitenkin aina puuttua hiekkakuormituksen juurisyihin.

Yhteistyö ja asiantuntija-apu

• Talkoolaiset ja paikalliset: Toimi avoimesta, hyvässä yhteistyössä omistajien kanssa ja osallista lähialueen kalastuskerhoja, luonnonsuojeluyhdistyksiä tai muita toimijoita.
• Paikalliset asiantuntijat: Käänny virtavesi- ja vaelluskala-asiantuntijoiden tai neuvontajärjestöjen puoleen arvioidaksesi kohteen ja suunnitellaksesi kunnostustyöt.
• Viranomaisyhteistyö: Konsultoi tarvittaessa ympäristötarkastajaa tai ELY-keskusta varmistaaksesi, että toimenpiteet ovat lainmukaisia.
• Tutkimusyhteistyö: Hankkeissa on suositeltavaa tehdä yhteistyötä kala- ja ympäristötutkijoiden kanssa, sillä tarkempi tieto auttaa ymmärtämään elvyttämisen onnistumiseen tai epäonnistumiseen vaikuttavia tekijöitä.

Kestävyyden ja ekologisuuden takaaminen

• Luonnonmateriaalien käyttö: Älä käytä mursketta, sepeliä tai muita keinotekoisia materiaaleja. Suosi aina luonnonsoraa, -kiviä sekä puuta.
• Pitkäaikainen sitoutuminen: Kutualueen kunnostus ei ole kertaluonteinen projekti. Se vaatii aikaa, huoltoa ja seurantaa, jotta alue pysyy elinvoimaisena.
• Kokonaisvaltaisuuden ymmärtäminen: Vaelluskalavesistöissä on aina tarkasteltava vesistön kokonaisuutta, sillä latvavesillä on merkittävä rooli. Yksittäiset toimenpiteet, kuten kalatiet, koskikunnostukset tai padon purut, eivät usein riitä, jos vedenlaadussa on ongelmia, emokalasto on liian vähäinen tai kalat kutevat muualla kuin kunnostuskohteilla. Mitä tarkemmin elinkierron pullonkaulat tunnistetaan ja ratkaistaan, sitä suurempi on toimenpiteiden vaikuttavuus. Tunnista ja tiedosta mahdolliset vedenlaadun riskit.
• Vieraslajien torjunta: Jos alueella esiintyy esim. puronieriää, kannattaa niitä yrittää vähentää tai hävittää.

Näillä yksinkertaisilla ohjeilla voit edistää kestäviä ja elinvoimaisia kutupaikkoja, jotka tukevat taimenen kaltaisten arvokkaiden vaelluskalojen lisääntymistä. Huolellinen suunnittelu, yhteistyö, avoimuus, osallistaminen ja pitkäjänteisyys ovat avain onnistumiseen!

Teksti ja kuvat: Henrik Kettunen

elinkiertoelvyttäminenkoskenkunnostuuskutualuekutusoraikkolisääntyminenpoikastuotantotaimentaimenkantatäsmäkunnostusvaelluskala