Minkälaiset kutusoraikot puhuttelevat emotaimenia?

Kuva: Pekka Tuuri

Vaelluskaloille soveltuvia kutupaikkoja voi virtavesissä olla paljon tai vähän, ja ne voivat olla tuottoisia tai epävarmoja. Kutupaikka voi siis monesti myös olla tyhjä, rikki, tuottamaton, autio, kuolemanloukku, eli mätijyvien hautausmaa. 

Runsas ja puhdas kutusoraikko ihanteellisella pohjarakenteella saattaa vähemmälläkin emokalastolla tuottaa runsaasti pienpoikasia. Vastaavasti poikastuotannon odotukset heikolla kohteelle eivät ole kummoiset. Suojaisten poikasympäristöjen puuttuminen, tai kutusoraikkojen ja poikasympäristön heikko yhteys saattaa olla kriittinen kunnostuskohde. Kutukalat saattavat kokonaan puuttua vaellusesteiden tai liikakalastuksen takia. Monessa paikassa saa olla iloinen, jos taimenkanta ei nykyisestä heikkene. 

Soraikkojen, poikasympäristöjen, vaellusesteiden ja kalastusmäärien kokonaisuuden ymmärtäminen on avain vaelluskalakantojen elvyttämiselle. Kriittisten kunnostustoimenpiteiden ratkaiseminen systemaattisesti ja yksi kerrallaan veisi parannukset määrätietoisesti paremmin maaliin, ja voisivat muuttaa asiat reilusti parempaan suuntaan. Vaelluskalojen elvyttämisessä ollaan kehityksen kannalta vedenjakaja-alueella – vedenlaatukysymyksiä unohtamatta. Se miten haluamme ja osaamme toimia tästä eteenpäin, määrittää vaelluskalakantojen suunnan.

Taimenten prioriteetit kutupaikan suhteen

Taimenen kutupaikan valintaan vaikuttaa kolme päätekijää, eli pohjan laatu, syvyys sekä virrannopeus. Ei kannata vähätellä emokalaston merkitystä. Tähän vaikuttavat mm. vaellusesteet sekä kalastuksen säätely. On myös muita astetta pienempiä lisätekijöitä. Kutuolosuhteisiin vaikuttaa myös esimerkiksi virtaaman suuruus. Jos virtaama on suurempi, on vaihtoehtoisia ja helpommin kudettavia paikkoja yleensä enemmän, ja sama käänteisesti pienen virtaaman kutuolosuhteissa. Jos edes korkean veden aikaan optimaalisia kutupaikkoja ja kutupesien paikkoja ei ole, on tilanne hyvin huono.

Taimen voi nousta joskus pienenkin virtaaman aikaa. Kutu käynnistyy kuitenkin vasta syystulvan myötä, jolloin kudettavissa olevia soraikoita löytyy helpommin.

 

Pystyäkseen kaivamaan kutukuoppaa, pitää soraikkoalueella olla syvyyttä 1,5 kertaa emokalan korkeuden verran. Pienimmät emot kutee 10 sentin vedessä. Sen sijaan kookas vaellustaimen voi olla melkein 20 senttiä korkea, ja tarvitseekin kutemiseen 30 senttiä. Jos haluaa kutupaikan puhuttelevan emoja, on tärkeä että heti soraikon yläpuolelta löytyy astetta syvempi potero minne piiloutuvat. Kuoppa saa mielellään olla 2-3 kertaa kutusoraikkoa syvempi. Kutupaikan virrannopeuden olisi suotava olla 0,2 – 0,5 m/s. 

Kutusoraikon virrannopeuden on suotava pysyä kutupaikassa tietyn virranopeus-ikkunan sisällä kaikilla eri virtaamilla. Sopiva virrannopeus on ensisijaisesti kosken muodoista (morfologiasta) kiinni, poikki- ja pituusleikkausprofiilista, eli rakenteesta, enemmän morfologiasta kuin hydrologiasta. Nopeus ei saa alivirtaamalla koskaan hidastua liikaa, eikä saa edes tulvilla kiihtyä kohtuuttomasti. Jos virtaus hidastuu liikaa, on vaarana että kutupohja hiekottuu, ja jos nopeus kiihtyy liikaa, voi soraikko huuhtoutua pois. Yleensä ongelma ei ole keski- tai alivirtaaman olosuhteissa, vaan kovimman tulvan olosuhteissa.

Yleensä hyvän kutupaikan ominaisuuksia on, että kutupaikkaan vesi madaltuu ja kapenee, ja että vesi tulee tasaisena massana, eli ei pyörteisenä. Isossa ja avoimessa koskessa tämä tehdään isompien kivien avulla. Jos vesi on liian pyörteinen, ei emo kelpuuta sitä. Tai vaikka kelpuuttaisi, voi kohde olla tulvilla vaarassa huuhtoutua. Monissa kivikkoisissa koskissa voi olla tällaisia haasteita. Kapeasti madaltuva uoma tarkoittaa että virrannopeus lähtee hitaampana, ja liukuvasti kiihtyy. Tällaisesta paikasta kutukaloille löytyy optimaalinen virrannopeus ja helposti kudettava paikka kaikilla eri virtaamilla. Tasapohjaisessa uomassa virrannopeus on koko alueella sama. Onko tasapohjaisen uoman virrannopeus sopiva kutemiselle, on virtaamasta ja kaltevuudesta riippuvainen.

Myös uoman soraikkoalueen kaltevuudella on iso merkitys. Leveämmässä uomassa kaltevuuden pitää olla pienempi kuin kapeassa uomassa. Tämä johtuu siitä että hydrologia ja tulvaveden voima on leveissä uomissa niin paljon voimakkaampi, kuin kapeammissa uomissa. Kapeassa purossa kaltevuus voi olla yli 5 promillea, siinä missä 15-20 m leveässä uomassa mieluummin ei juuri yli 1 promillen. Jos soraikko on liian jyrkkä, ei se myöskään kelpaa kutukaloille. Vaikka olisi kuinka pitkä mutta hieman liian jyrkkä koski, on siinä  vain yksi kutupaikka, ja se on kohdassa juuri ennen kuin sora-alueen niska taittuu liian jyrkäksi.

Koskessa voi olla kaloille mahdollisia kutupaikkoja periaatteessa ja teoriassa loputtomasti.  Käytännössä optimaalisia ja toimivia kutupaikkoja on sen sijaan rajallisesti, joskus hyvinkin niukasti, tai ei ollenkaan. Jos parempia kutupaikkoja on liian vähän suhteessa emokalastoon, alkaa osa emoista kutea päällekkäin jo kertaalleen kudetuille paikoille. Tämä kertoo hyvien kutupaikkojen niukkuudesta, tai siitä että emokaloja on runsaammin suhteessa riittävän hyvien kutupaikkojen tarjontaan. 

Jos soraikko on emokaloille liian hienojakoista tai turhan karkeaa, jos sorapatja on liian ohut, jos soraikossa on liikaa isoja kiviä, pohja on liian kalteva, tai matala, eivät emot siinä välttämättä kude ollenkaan, tai kutu keskeytyy ennen mädin laskemista. Koskiin tuleekin usein myös “harjoituskuoppia”. Monesti ongelmat ovat kutupaikan rakenteissa, tai koostumuksessa. 

Mitä paremmassa tilassa kutupaikat ovat rakenteellisesti, sitä vähemmän kompromisseja emokalat joutuvat tekemään kutupaikan valinnassa, kutemisessa ja sitä parempi on yleensä myös lisääntymisen onnistuminen. Vastaava toimii myös toiseen suuntaan, eli että olosuhteet on vaikeat, voi toteutunut poikastuotanto jäädä hyvin heikoksi. Kudun seuraaminen,  kutupesälaskenta ja kutusoraikkokartoitus antaa tietoa emokalastosta, kutualueiden olosuhteista, käyttöasteesta, toimivuudesta tai korjauskunnostamisen tarpeista.

Kosken rakenteellinen tila ja kutusoraikon toimivuus

Kutusoraikko on jatkuvan muutoksen hydrologis-morfologinen kokonaisuus. Hydrologialla tarkoitetaan virtaamaa ja niiden vaihteluja. Hydrologiset tekijät määräytyvät koko yläpuolisen valuma-alueen olosuhteilla. Morfologialla tarkoitetaan uoman pohjaa ja muotoja, missä pituus- ja poikkileikkaus vaikuttaa siihen miten pienemmät kivet, sorat, hiekka ja muut sedimentit liikkuvat. Kokkaat kivet liikkuvat korkeintaan jäidenlähdön ryskeessä. Hiekka, savi, humus ja muu pienempi aines liikkuu koko ajan, ainakin jossain määrin. Sorat liikkuvat myös uomassa, mutta vähemmän. 

Longinojan isoimmat emokalat ovat jostain syystä aina suosineet tätä paikkaa, vaikka oli lähtötilassa liian leveä, loiva ja hiekkainen (ylakuva). Ennen kunnostuksen pienpoikasia saattoi löytyä vain muutamia. Vuonna 2018 alue täsmäkunnostettiin, minkä jälkeen alueen pienpoikasmäärät lähes kymmenkertaistuivat.

 

Virtaamat ja niiden vaihtelut ovat osin säistä tai pohjavesistäkin riippuvaisia. Jos vesistö on jokityyppinen, etenkin jos valuma-alue on laajalti kuivatettu, ovat virtaamavaihtelut rajut. Jos yläpuolella on isompia järviä tai luonnontilaisia soita, pysyvät virtaamavaihtelut maltillisempina. Uoman morfologia, eli muodot ja pohja on se mihin kunnostuksilla pyritään vaikuttamaan. Joskus voi kysyä, kuinka paljon parannuksia saadaan morfologisilla muutoksilla, ja milloin tarvitaan yläpuolisen valuma-alueen hydrologisia korjauksia. 

Virtapaikan hyvä rakenteellinen tila tarkoittaa esimerkiksi että koskessa on luonnollisia tulvarantoja jonne tulvavesi työntää normaalisti uoman pohjassa kulkevaa hiekkaa. Luonnolliset tulvarannat ovat tärkeitä, koska ne puhdistavat uomaa hiekasta ja muusta kiintoaineesta. Myös uoman mutkittelu (meanderointi) edistää hiekan poistumista uomasta.

Jos koski on rakenteellisesti asiallinen, pysyvät siellä soraikot paremmin paikoillaan, puhtaina, ja kutupaikka puhuttelee emokaloja. Kudun jälkeen alueelta löytyy kutupesiä, ja keväällä pienpoikasia. Vai löytyykö?

 

Kosken rakenteellinen tila, eli morfologia, on olennainen kysymys. Rakenteellisia kunnostuksia pitäisi tehdä kaikkialla missä uomat ovat yhä perkausten jälkeisessä alennustilassa. Osaavalla kunnostamisella sekä ennen kaikkea tulvavesien vaikutusten ymmärtämisellä ja huomioimisella voidaan parantaa kutusoraikoiden toimivuutta. Rakenteellisia korjauksia voi tehdä laajemmin ja koneellisesti, tai pienemmissä uomissa suppeammin, talkoin ja käsin. Olennaisinta rakenteellisilla kunnostuksilla on saada olosuhteet sellaisiksi että soraikkoalueen virrannopeus pysyy läpi vuoden tietyssä optimaalisessa virrannopeuden ikkunassa. 

Hartijoki -kunnostuksilla täsmäparannuksia soraikoille

Ruotsalaiset kunnostusasiantuntijat sanovat että taimenet suosivat stabiileja soraikoita, ja jos välttävät epästabiileja pohjia. Koskien luonnonsorat koostuu vaihtelevan mallisista ja kokoisista kivistä, eikä siksi liiku niin herkästi kuin hiekkakuopan seulottu sora, joka on turhan usein kuulalaakeria. Tämän takia puhdasoppisessa Hartijoki -menetelmässä kutupaikkojen tekemisessä käytetään vain koskivesien omaa alkuperäistä luonnonsoraa.

Hartijoki -menetelmässä katsotaan koskesta kohta missä virrannopeus pysyy optimaalisena ja on kunnostettavaksi kutupaikaksi sopiva. Erikoistyökalujen avulla seulotaan isoimmat kivet sivummalle ja hiekka pois. Jäljelle jätetään optimaalinen kosken oma alkuperäinen luonnonsora. Hartijoki -menetelmällä työstettävä alue voi pienemmässä kohteessa olla 1-3 m2, ja silti riittävä vaellustaimenelle. Toisinaan näitä tehdään reilusti isompina.

Hartijoki -menetelmällä pohjaa työstämällä optimoidaan kutupaikan muoto, ja pohja. Isoimmat kivet siirretään hieman sivummalle ja puhdistetaan luonnonsoraikkoa. Kuvassa Metsähallituksen kunnostajia Iijoen Säkkisenojalla.

 

Yleensä Hartijoki-soraikot tehdään hyvin lähellä rantaviivaa. Lähellä rantaa olevista kutusoraikoista pienpoikasten on keväällä helpompi siirtyä rantamatalassa oleville elintärkeisiin matalassa oleviin hidasvirtaisiin pienpoikasympäristöihin. Mitä kauempana soraikot ovat rannasta tai pienpoikasalueista, sen suuremmaksi alkuvaiheen kuolleisuus kasvaa. Jos kohteessa on kova tulva kun pienpoikaset lähtevät soraikoista, joutuu iso osa pienpoikasista helposti virran vietäväksi. Hartijoki- menetelmän tarkoituksena on turvata mätivaiheen kehitys sekä tarjota soraikosta lähteviille pienpoikasille hyvät piilopaikat.

Haku

Mitä tänään tutkittaisiin? Perehdy taimenen tilaan esimerkiksi seuraavien listauksien kautta:

Taimenkartta somessa