Kuva: Miikka Pulliainen.
Suomessa on menossa jonkinlainen virtavesien kunnostusbuumi. Maamme virtavedet ja monet vaelluskalakannat ovat monin tavoin yhä alennustilassa. Maassamme on toki 40 vuoden aikana kunnostettu hyvin vaihtelevin tuloksin jo reilu 2000 koskea. Uittojen jäljiltä monien kunnostettujenkin koskien perkuupenkereet ovat yhä purkamatta, tulvarannat palauttamatta, sivu-uomat vesittämättä, ja kutusoraikot huuhtoutuneet paikoiltaan tai hiekottuneet. Useimmissa kunnostuskohteissa ei ole seurantaa, eikä olosuhteissa tapahtuneiden heikennysten laajuutta tai laatua siksi tarkemmin tiedetä. Monia koskia on siis kunnostettu, mutta tulokset ja tämänhetkinen tila vaihtelevat. Isossa kuvassa toki mennään parempaan suuntaan, etenkin jos jaksetaan tehdä seurantaa ja korjauskunnostuksia.
Tarkkuutta kunnostuksen tavoitteisiin
Hyvää tarkoittanut “suurpiirteinen” -kunnostus on sekin vesiluonnolle ja vaelluskaloille luonnollisesti parempi, kuin ettei olisi tehty minkäänlaisia kunnostustoimia. Joissain vanhemmissa kunnostuskohteissa on kuitenkin jätetty kosken keskikolmannes “kriisiuitolle” tai veneilyväyläksi. Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa aika monissa koskissa rannoilla on alkuperäiset poikaskivikot yhä perkuupenkereinä kuivilla. Lapissa on koskia joissa kunnostaminen tarkoitti, että poistettiin vain rapistuneet puiset uittorakenteet ilman sen kummempaa itse kosken korjaamista.
Nykyisin ymmärretään, että liian suurpiirteinen ja yltiöoptimistinen suhtautuminen kunnostuksiin antaa helposti ikäänkuin “luvan epäonnistua”, eli tyydytään siihen, että päästään ylipäätään tekemään jotakin oikeansuuntaista. Tämä on kuitenkin pitemmän päälle huono tie. Jos halutaan vaikuttavaa virtavesien kunnostamista ja vaelluskalakantojen elpymistä, tarvitaan pitkäjänteistä, osaavaa ja päämäärätietoista elvyttämistä.
Kokonaisuudesta huolehtiminen ja pitkä pinna elvyttävät
Monille aikoinaan peratuille ränneille ei välttämättä ole uiton loppumisen jälkeen tehty minkäänlaisia rakenteellisia kunnostuksia. Yksi esimerkki tällaisesta on Helsingin ja Vantaan rajalla virtaava Vantaanjoen Pitkäkoski.
Elvyttäminen on prosessi, joka koostuu monesta pienestä kunnostusteosta. Tärkeintä on kokonaisuus ja päämäärä pidemmällä aikajänteellä. Tarvitaan mm. sivu-uomien vesityksiä, lähdepitoisten latvapurojen elvyttämistä, tulvarantojen palautuksia sekä muita rakenteellisia korjauksia, jotka mahdollistavat terveen virtavesiluonnon ja vaelluskaloille toimivat kutupaikat. Tarvitaan tehokasta kalastuksensäätelyä, jolla saadaan minimiemokalasto turvattua. Joskus tarvitaan istutuksia, parhaassa tapauksessa luonnonpoikasten siirtoistutuksia. Vesistön tärkeimmät kunnostustarpeet voivat vaihdella, ja ne kannattaa säätää olosuhteiden mukaan ja sopivan kokoisissa osissa. Joskus pienin muutoksin, joskus taas tekemällä enemmän kerralla. Virtaveden elpyminen on verrattain helposti edistettävissä, jos vain on tahtoa ja pitkäjänteisyyttä.
Toimivat kutupaikat ovat onnistuneen kunnostamisen hyvä mittari
Moniin koskiin on kunnostuksilla saatu vanhemmille poikasille paremmat ympäristöt. Turhan monessa koskessa sen sijaan kutupaikat ovat tuottavuuden pullonkaulana. Hyvään alkuun tarvitaan myös asialliset pienpoikasalueet, joiden tulisi olla mieluiten mahdollisimman lähellä kutupaikkaa. Jos elinkierron alku ei toimi, emokalat puuttuvat tai soraikot eivät tuota pienpoikasia, ei kunnostuksen kokonaisuutta voi pitää onnistuneena. Monet kosket eivät tällä hetkellä sovellu kutupaikoiksi ilman olennaisia rakenteellisia korjauksia. Soran määrä ei tässä ole ratkaiseva tekijä, vaan uoman rakenne, ja kutupaikan sopivat virtausolosuhteet.
Jos kutusoraa vain kaadetaan koskeen ilman uoman rakenteellista korjaamista, käy helposti niin, että iso osa sorasta huuhtoutuu hetken kuluttua pois tai hiekottuu. Mitä enemmän soraa levitetään, sen suurempi on huuhtoutumisen riski. Rakenteellisia korjauksia ei aina tarvitse tehdä koko kosken alueella – kunhan niitä tehdään kutualueella, ja soran pysymisen kannalta riittävästi. Puroissa sora pysyy yleensä paremmin paikoillaan. Tosin ei soraa puroissakaan kannata sijoittaa liian jyrkkiin kohtiin.
Vantaankosken luonnontaimen. Kuva: Mika Järvinen
Kyseessä ovat lopulta varsin yksinkertaiset nyrkkisäännöt: Jos virrannopeus hidastuu tulvilla liikaa, alkaa soraikko hiekottumaan. Jos nopeus tulvilla kiihtyy liikaa, huuhtoutuu soraikko pois. Tulvat voivat aiheuttaa jomman kumman, tai sekä että, riippuen siitä miten soraikon viereisen kivet on asetettu tai minkälainen on uoman kaltevuus soraikon kohdalla. Jos haluaa minimoida sattuman vaikutuksen, kannattaa uoman kaltevuus mitata ennen soratöihin ryhtymistä. Kaikissa tapauksissa soraikkoalueiden virtausolot ovat helposti säädettävissä, ja siten toimimattomat tai heikosti toimivat kutusoraikot ovat korjattavissa.
Taimenen elinkiertoa aidosti huomioiva lähestyminen, kestävästi elvyttävät rakenteelliset kunnostukset sekä asiallinen seuranta ovat kaiken A ja O. Seurannassa kutupaikat, emokalasto, kutupesälaskenta ja poikastuotanto kannattaa ottaa mahdollisimman hyvin haltuun. Vasta silloin voidaan puhua tiedolla ohjautuvasta kunnostustoiminnasta. Tällainen on ensisijaisesti tahto-, osaamis- sekä organisointikysymys.
Kuva: Miesjoella tehtiin soranlevitys ilman rakenteellisia korjauksia. Pian kunnostuksen jälkeen isoin osa soraikosta löytyi huuhtoutuneena alavirrasta paikasta missä se ei millään tavalla hyödyttänyt alueen emokaloja. Video: Ari Pikkarainen