Koskikalastuksen yhteydessä tapahtuva kahlaaminen voi olla harmitonta, tai haitallista, riippuen siitä missä ja miten sitä harrastetaan. Kahluurajoituksilla on ensisijaisesti pyritty minimoimaan kalojen mädille aiheutuvia haittoja. Sen sijaan pienpoikasvaiheen herkkä alku on jäänyt vähemmälle huomiolle. Vaikuttaakin siltä, että kahlaamisen pelisäännöt ja käytännöt olisi syytä päivittää toimivammiksi sekä kalojen että kalastuksen kannalta.
Luontaiset taimenkannat romahtivat viime vuosituhannella. Kantojen elvyttämiseksi haluttiin nopeita toimenpiteitä. Huoli kalakannoista sai osan kalastajista ja kalapaikkojen ylläpitäjistä miettimään ja edistämään vastuullisempia käytäntöjä.
Kutupesien suojeluun tähtäävät kahluukiellot yleistyivät Etelä- ja Keski-Suomessa korttikoskilla 2000-luvun alkupuolella. Pohjois-Pohjanmaalla ja sitä pohjoisempana kahluurajoitukset ovat harvinaisia vaikka niitä paikoin tarvittaisiin. Suomessa asiaa ei ole tutkittu, joten ei tiedetä tarkasti, kuinka suuret kahlaamisen haitat missäkin voivat olla ja miten ne vaikuttavat kalastoon. Haittoja voi olla sekä kudulle että pienpoikasille. Tietoisuus taimenen herkästä alkuvaiheista alkaa hiljalleen lisääntyä, samalla kun kahluukieltoja on tullut enemmän. Toisaalta, jos jollakin alueella ei ole kutukaloja eikä kutupesiä lainkaan, ja paikan hoitolaji on kirjolohi, ovat kahluukiellot silloin edes tarpeen? On tähdättävä siihen, että käytännöt ovat kokonaisuuden ja vaikuttavuuden kannalta perusteltuja ja kestäviä. Tällä hetkellä hyvin harvassa suomalaisessa koskessa rajoitukset tai ohjeistukset ovat oikea-aikaiset ja toimivat.
Elvytettävien kalakantojen pienpoikasten turvaamiseksi on selvää, että herkkinä aikoina ja kriittisillä alueilla kahlaamista tulee välttää. Kaikkialla Suomessa koko kesäkuu on herkkää aikaa. Keski-Suomen korkeudella taimenen pienpoikaset lähtevät soraikoista liikkeelle kesäkuun puolenvälin paikkeilla. Pohjoisempana pienpoikaset nousevat sorasta hieman myöhemmin. Taimenten ensimmäinen viikko pienpoikasympäristöissä on erityisen haurasta aikaa. Joillain alueilla tällaisia herkkiä alueita on vähemmän, joillain enemmän. Toisissa paikoissa taas korkeat virtaamat rajoittavat haitallisinta kahlaamista.
Koko kosken kattavat kahlaamisen täyskiellot tulisi korvata kohdennetuilla suosituksilla. Kullekin koskialueelle tulee määrittää keskeisimmät kutu- ja poikasalueet, eli herkät alueet, ja varmistaa näiden hyvä tila ja poikastuotannon toimivuus. Jos tärkeitä ja herkkiä alueita on vähän, tai ne ovat alennustilassa, tulee mieluiten alueen arvioinnin yhteydessä laatia kunnostussuunnitelmat asioiden parantamiseksi. Tällä tavalla poikastuotantoa voidaan vaikuttavasti parantaa. Pelkkä kahluukielto ei tätä yleensä tee.
Kieltojen, rajoitusten ja suositusten tulisikin perustua julkiseen seuranta- tai tutkimustietoon, ja suositusten tulisi olla perusteltuja. Ilman tällaista julkista täsmätietoa on kahlailevien koskikalastajien hyvin vaikea toimia vastuullisesti.
Vaikka kahluukieltoja asetettaessa pyrkimys on ollut hyvä, eivät kahluurajoitukset yleensä ole perustuneet tutkittuun tietoon tai mihinkään varsinaiseen lakiin. Kalavedenomistajilla on oikeuksia määrittää kalastussäännöt ja ehdot niille, jotka haluavat kalastaa koskessa. Kahluukielto on osa kalastuksen sääntöjä.
Kaikissa korttikoskissa, joissa on kahluukielto, tulisi selvittää mahdollisuudet luopua niistä ja laatia niiden tilalle perustellut ja täsmälliset kahluusuositukset, sekä täsmentää ja tehostaa kutu- ja poikasympäristöjen elvytystoimia. Myös kaikissa muissa kalastuksen kohteena olevissa kutuvesissä, missä kahluukieltoja ei vielä ole, kannattaisi tehdä vastaavat selvitykset, täsmäohjeet ja elvytystoimet. Koskikalastuksen vastuullisuus ja vaelluskalakantojen elvyttäminen ovat yhteensovitettavissa.
Teksti: Henrik Kettunen, väitöskirjatutkija
Kuvitus: Sakke Yrjölä