Vaelluskalaverkostossa seuraamme raakkukysymystä jatkossakin oppimisen ja ymmärryksen näkökulmasta. Raakkujen lisääntyminen on suoraan kytköksissä vaelluskalojen elpymiseen. Pikkuraakut ottavat elämänsä ensimmäiset ”askeleet” lähes aina samassa kutusoraikossa joko lohen tai taimenen kanssa, mikä on välttämätöntä raakkujen lisääntymiselle.
Jos soraikot ja pohjat ovat täynnä hiekkaa, lietettä ja mönjää, hapenpuute tekee lisääntymisestä haastavaa, vaikeaa tai jopa mahdotonta niin raakuille kuin vaelluskaloillekin. Vaelluskalakantojen elvyttämisessä on tärkeää kiinnittää huomiota vedenlaatuun, ja raakkuihin, missä niitä enää esiintyy.
Raakkujen kohdalla on tärkeää ymmärtää, että niitä on kahdenlaisia: lohisidonnaisia ja taimensidonnaisia. Lohiraakut tarttuvat ja pysyvät lohenpoikasissa, kun taas taimensidonnaiset raakut tarvitsevat taimenenpoikasia. Jos joessa on lohiraakkuja, mutta vain taimenia, raakkujen lisääntyminen ei onnistu. Yleisesti ottaen lohiraakut elävät suurten jokien pääuomissa, kun taas pienemmissä virroissa ja puroissa asustavat taimenraakut. Jos isäntäkala on väärä, raakun toukka ei selviydy.
Sekä vaelluskalojen että raakkujen lisääntymisen onnistumisessa kutualueiden laatu on korvaamaton, eli niiden toimivuus on ensiarvoisen tärkeää. Hyvä vedenlaatu on olennaista niin raakuille kuin lohikalojen kudun onnistumiselle. Haitallista soraikkojen sorkkimista on syytä välttää, sillä virtavesiluonnon ja lisääntymisympäristöjen rakenteellinen tila on ratkaiseva.
Jos haluamme luoda hyvät edellytykset vaelluskaloille ja raakuille, meidän on opittava kunnostamaan, ennallistamaan ja elvyttämään kutualueita asiantuntevasti ja vaikuttavasti. Tämä vaatii tahtoa, osaamista, resursseja sekä pitkäjänteisyyttä.
Teksti ja kuva: Henrik Kettunen, väitöskirjatutkija