Taimenten pienpoikasten laskentaohjeet

Tiedämmekö tarpeeksi taimenkannoista, ja osaammeko elvyttää niitä oikein? Jos vastaukset olisivat myönteisiä, olisimme varmasti korjanneet suurimmat ongelmat jo ajat sitten. Suomalaisissa vesissä näin ei kuitenkaan ole. Monista kriittisistä asioista tiedetään yhä liian vähän, ja tieto saattaa usein jäädä pintapuoliseksi. Se, että seurantaa tehdään niukasti tai ei lainkaan, ei tarkoita, etteivät asiat olisi voineet joskus onnistua. Pelkän hyvän onnen varaan ei kuitenkaan kannata jäädä.

Toimivat kutusoraikot, onnistunut kutu ja pienpoikasten hyvä alku ovat monen tekijän summa. Joskus runsaskin määrä kutukaloja tuottaa vain vähän poikasia, kun taas toisinaan muutama pieni emo saattaa tuottaa yllättävän runsaan jälkeläistuoton. Taimenen elinkierrossa kutusoraikkovaihe – erityisesti pienpoikasvaiheen alku – on kriittinen ja herkkä ajanjakso, jolloin kuolleisuus voi vaihdella suuresti. Juuri tämä vaihe muodostaa usein merkittävimmän pullonkaulan taimenen selviytymisessä.

Tässä käsittelemme, mitä taimenen kutuvaiheesta juhannukseen on hyvä tietää ja miten paremmalla seurannalla sekä syvemmällä ymmärryksellä voidaan parantaa taimenkantojen elvyttämisen tarkkuutta ja vaikuttavuutta.

Taimenen soraikkovaihe

Mäti talvehtii kutupesän suojissa soraikossa syksyn kudusta aina kesän alkuun saakka, yleensä yli puolen vuoden ajan. Tämä ajanjakso riippuu syksyn, talven ja kevään lämpötiloista. Mitä pidempään soraikko säilyy kuohkeana, hapensaanti mädille riittävänä ja vedenlaatu hyvänä, sitä pienemmäksi mätivaiheen kuolleisuus jää. Kuolleisuuden vaihtelu voi kuitenkin olla suurta: huonosti rakennetussa kutusoraikossa se voi olla lähes 100 %, kun taas hyvin suunnitelluissa ja ylläpidetyissä soraikoissa alle 10 %.

Kutusoraikko, joka näyttää lupaavalta, saattaa silti tuottaa nolla poikasta. Lyhytaikainen vedenlaadun heikkeneminen voi tuhota koko kudun. Lisäksi vesihome tai hyydejää voivat pahimmillaan vahingoittaa mätiä niin, että yksikään poikanen ei selviä. Kudun onnistuminen paljastuu vasta loppukeväällä tai alkukesästä, kun poikaset alkavat nousta soraikosta.

Pienpoikasvaiheen herkkyys

Kun pienpoikanen kuoriutuu mätijyvästä, se siirtyy ns. ruskuaispussivaiheeseen, joka kestää noin kolme viikkoa. Tänä aikana poikanen käyttää ruskuaispussinsa ravintoa. Kun ravinto ehtyy, poikanen lähtee soraikosta. Tässä vaiheessa sen on kriittistä oppia nopeasti syömään ja vahvistumaan. Vastakuoriutuneet poikaset ovat noin 20–25 mm pituisia ja liikkuvat aluksi hyvin vähän.

Kuohkeassa soraikossa poikaset voivat palata tarvittaessa soraikon sisään suojaan. Poikaset eivät kuitenkaan poistu soraikosta samaan aikaan, vaan levittäytyvät hissuksiin varsinaisille pienpoikasalueille. Esimerkiksi tiheät yksilömäärät tai vanhempien taimenten ja muiden kalojen aiheuttama paine voivat edistää niiden siirtymistä. Vaikka pienpoikasia näkyisi aluksi runsaasti, tämä ei automaattisesti tarkoita menestystä. Alkuvaiheen runsaat havainnot voivat myöhemmin kääntyä kadoksi, jos poikasille ei löydy riittävästi sopivia elinympäristöjä ja suojaa.

Kesän kasvu- ja selviytymisvaiheessa taimen kohtaa monia riskejä ja muutoksia. Ympäristömuuttujat, vaarat ja mahdollisuudet vaihtelevat, mutta yksi asia on varma: taimen on vaelluskala jo pienestä pitäen. Tämä tekee siitä äärimmäisen haastavan, mutta samalla kiehtovan kohteen seurannalle ja elvytykselle.

Taimenympäristöissä on isoja eroja

Virtavedet voidaan yleisesti luokitella kahteen ryhmään: niihin, joissa taimen on päälaji tai ainoa laji, ja niihin, joissa esiintyy runsaasti muita kalalajeja, erityisesti petokaloja. Ensimmäisen kategorian virtavesissä taimenen poikasia on yleensä huomattavasti enemmän, ja ne levittäytyvät laajemmalle alueelle, myös hidasvirtaisille osille. Kun kilpailua on vähän, koko populaatio voi olla runsaampi. Maksimaalisen pienpoikastiheyden kannalta parhaat olosuhteet syntyvät silloin, kun alueelta puuttuvat kokonaan seuraavan ikäluokan edustajat, eli 1+ ikäiset taimenet.

Pienpoikaslaskentojen yhteydessä olemme havainneet, kuinka vanhemmat taimenet hyökkäävät rantavedessä olevien pienpoikasten kimppuun, ilmeisesti yrittäen syödä niitä. Heikosti uivat pienpoikaset ovat nälkäisille, noin 10-senttisille taimenille sopivaa ravintoa. Tanskassa tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että alueilla, joissa kutu on onnistunut hyvin mutta pienpoikasille on niukasti suojapaikkoja, jopa yli joka toisen 1+ ikäisen taimenen vatsasta voi löytyä pienpoikanen. Tämä viittaa siihen, että merkittävä osa pienpoikasista päätyy kannibalismin uhreiksi, erityisesti silloin, kun pienpoikasympäristöistä on niukkuutta.

Normaalisti pienpoikaslaskennoissa kevään poikaset löytyvät aluksi hidasvirtaisimmista ja matalimmista vesistä. Heti soraikkovaiheen jälkeen monet pienpoikaset viihtyvät niin matalassa vedessä, ettei isompi taimen tai muukaan kala mahdu sinne. Tällaisissa olosuhteissa pienpoikasten havainnointi ja kuvaaminen on helppoa, jopa silloin, kun veden näkösyvyys on heikko.

Eräässä vantaalaisessa purossa havaitsimme kuitenkin poikkeuksen. Syksyllä siellä oli kudettu runsaasti, ja kun alkukesästä menimme laskemaan ja kuvaamaan kevään poikasia, niiden havainnointi oli tavallista vaikeampaa. Poikaset eivät olleetkaan matalassa, niin kuin muualla normaalisti, vaan ne liikkuivat tasaisesti virtaveden eri alueilla, myös hyvin syvillä alueilla. Kyseisenä kesänä purossa ei ollut lainkaan vanhempia taimenia, joten pienpoikasilla ei ollut tarvetta hakeutua matalampiin suojaisiin paikkoihin. Tämä osoittaa, että taimenen ympäristövaatimukset vaihtelevat merkittävästi olosuhteiden sekä muun kalaston aiheuttaman paineen ja kilpailun mukaan.

Useissa puroissa on havaittu, että jos siellä elävät ja kasvavat kaksi ensimmäistä ikäluokkaa yhtä aikaa, kahta hyvin runsasta ikäluokkaa ei yleensä esiinny peräkkäin. Jos edellinen ikäluokka on poikkeuksellisen vahva, seuraava jää usein reilusti pienemmäksi. Toisaalta, kun jokin ikäluokka on heikko, seuraava saa enemmän tilaa ja ravintoa ja menestyy usein keskimääräistä paremmin. Näin yksittäistä heikkoa ikäluokkaa saattaa seurata suhteessa runsaampi ikäluokka. Tämä vuorovaikutus ikäluokkien välillä kannattaa tiedostaa. Siksi ei pidä keskittyä tarkastelemaan vain yhtä ikäluokkaa kerrallaan, vaan nähdä laajempi kokonaisuus.

Poikasten esiin nouseminen, tiheydet ja levittäytyminen

Kun poikaset alkavat nousta soraikosta, niitä havaitaan aluksi vain soraikon välittömässä läheisyydessä. Ensimmäisenä päivänä soraikon reunalla saattaa näkyä vain yksi tai kaksi poikasta, mutta viikon kuluessa tiheydet voivat paikoin kasvaa jopa kahteenkymmeneen poikaseen neliömetrillä. Poikasten nouseminen soraikosta käynnistyy aluksi hitaasti, tiheydet kasvavat nopeasti, ja reilun viikon jälkeen soraikosta nousee enää yksittäisiä uusia poikasia.

Havaintojen perusteella varhain syksyllä kudetut pesät tuottavat soraikosta nousevia poikasia noin viikkoa aiemmin kuin pesät, jotka on kudettu kutuvaiheen loppupuolella. Soraikosta juuri esiin nousseet poikaset pysyttelevät aluksi liikkumattomina paikoillaan. Ruokaa syömään oppineet poikaset muuttuvat nopeasti taitavammiksi uimareiksi ja aktivoituvat. Vaikka pienpoikaset alkavat kehittää reviirikäyttäytymistä, ne ovat yhä enemmän liikkeessä, mikä helpottaa niiden havaitsemista.

Levittäytymisen seurannassa on tehty merkittäviä havaintoja. Esimerkiksi Helsingin Haaganpurossa on nähty poikanen, joka ui soraikolta puron suistoalueelle noin kuukaudessa. Tämä tarkoittaa yli 800 metrin matkaa alavirtaan kesäkuun alkuun mennessä. Isomman sateen nostaman virtauksen myötä levittäytyminen alavirtaan voi olla nopeata. Kesän aikana kun virtaama on tasainen ja alhainen, levittäytyvät monet taimenet ehkä pikemminkin ylöspäin.

Maunulanpurossa, jossa kutu onnistuu usein heikosti tai jää kokonaan tapahtumatta, poikasia ei välttämättä ole juhannukseen mennessä lainkaan. Kuitenkin kesän edetessä puro saattaa muuttua taimenpitoiseksi, kun poikaset levittäytyvät paremmin toimivilta kutualueilta keskijuoksulta yläjuoksulle. Esimerkiksi eräänä kesänä noin 5–6 cm mittaiset loppukesän poikaset levittäytyivät ylävirran suuntaan, osa jopa yli kahden kilometrin päähän syntymäsoraikolta. Tämä korostaa levittäytymisen merkitystä elvytyksessä ja pienpoikasvaiheen seurannassa.

Havaintojen ja poikastiheyksien vaihtelu voi olla suurta – joillakin alueilla tiheydet ovat lähes maksimissaan, kun taas toisaalla tilanne voi olla huomattavasti heikompi. Parhailla alueilla matalat vedet tukevat ensimmäisen kesän poikasten selviytymistä, mutta virtaaman vaihtelut vaikuttavat huomattavasti elinympäristöihin. Jos virtaama laskee, matalat alueet lisääntyvät, mikä hyödyttää nuorimpia poikasia. Toisaalta virtaaman kasvaessa veden syvyys lisääntyy, mikä houkuttelee vanhemmat poikaset samoille alueille, aiheuttaen kilpailua elintilasta. Näin ensimmäisen ja toisen ikäluokan yksilöt ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa keskenään ja liikkeessä.

Loppukaudesta, kun ensimmäisen kesän poikaset ovat kasvaneet ja vahvistuneet, niiden alkuvaiheessa suosimat pienet ja matalat ympäristöt eivät enää riitä. Tällöin nämä alueet autioituvat, ja poikaset siirtyvät suurempiin ja syvempiin elinympäristöihin.

Purojen ja koskien eri osien poikastiheydet voivat vaihdella merkittävästi keskenään ja ovat jatkuvassa muutoksessa. Vaikka sähkökoekalastuksella saadaan yksittäisen koealan tiheydet mitattua tieteellisesti tarkasti, nämä tulokset eivät yksinään kerro aiemmista olosuhteista, tiheysvaihteluihin vaikuttaneista tekijöistä tai siitä, mistä poikaset ovat alun perin peräisin. Tiheydet ovat monien muuttujien summa, ja niiden tarkastelu edellyttää kokonaisvaltaista ymmärrystä alueen kalaston dynamiikasta.

Seurannoissa on eroja

Sähkökoekalastus on perinteinen ja laajasti käytetty menetelmä kalaston seurantaan virtavesissä. Koekalastuksia tehdään pääasiassa loppukesällä, kun ensimmäisen kesän poikaset ovat kasvaneet 4–10 sentin mittaisiksi. Suomessa koekalastukset painottuvat elo-syyskuuhun. Ruotsissa osa tutkijoista kuitenkin katsoo, että menetelmä ei ole luotettava kaikkein pienimmille taimenille. Jos poikasten arvioidaan olevan alle 4 sentin pituisia, koekalastuksia ei yleensä tehdä. Pienten poikasten kalastettavuus on heikko, ja sähkökoekalastuksen on todettu lisäävän kuolleisuusriskin todennäköisyyttä. Alle 4 sentin taimenet ovat myös fyysisesti niin pieniä, että ne voivat livahtaa haavin läpi. Tämän takia sähkökoekalastuksia tehdään lähinnä loppukesästä tai alkusyksystä.

Alkukesällä, kun virtaamat ovat usein pienempiä ja rantaviivat sopivan loivia, kokeneet tarkkailijat voivat havaita pienpoikasia rantavesissä jopa keskellä päivää. Useimmat pienpoikaset kuitenkin suosivat varjoisia alueita, mikä vaikeuttaa niiden havaitsemista päiväsaikaan.

Silmämääräiset poikasten laskennat kannattaa alkukaudesta aloittaa paikoista, joissa tiedetään syksyllä olleen kutua. Näiltä alueilta löytyy alkukaudesta usein runsaasti pienpoikasia, kun taas kutemattomilta alueilta niitä ei luonnollisesti löydy lainkaan. On kuitenkin hyvä huomata, että sähkökoekalastuksen tulokset voivat olla yllättäviä. Esimerkiksi koealoilta, joilla kutua oli syksyllä tapahtunut, ei välttämättä havaita lainkaan ns. nollikkaita, vaikka samassa purossa ei-kudettujen koskialueiden koealoilta niitä voi löytyä runsaasti. Kun havaintoja tehdään joko silmämääräisesti tai sähkökoekalastuksella, ei aina voida varmuudella sanoa, ovatko poikaset lähtöisin aivan lähialueelta vai jopa kauempaa. Tämän vuoksi yksittäinen havainto on vain yksi pala suurempaa kokonaiskuvaa alueen ja kalaston tilanteesta.

Pienpoikaslaskennan tulosta ei voi verrata sähkökoekalastuksiin. Itse laskijan tarkkaavaisuus ja havaintokyky, tai se tarkkuus millä laskija käy pienpoikasympäristöjä läpi, vaikuttaa myös isosti siihen kuinka pienen tai ison osan poikasista onnistuu näkemään. Todellinen pienpoikasmäärä on aina reilusti suurempi kuin mikä on nähty.

Sähkökoekalastus on vallitseva tieteellinen menetelmä kalaston tutkimuksessa, ja sitä tehdään pääasiassa loppukesällä. Tämä tarkoittaa, että kirjallisuudessa viitattaessa kesänvanhojen poikasten elinympäristöön kuvataan usein loppukauden elinympäristövaatimuksia – eli niitä olosuhteita, joita 5–8 senttimetrin pituiset taimenet tarvitsevat. Sen sijaan taimenen kriittisen alkukauden, noin 2–2,5 senttisten hauraiden poikasten, elinympäristövaatimukset ovat huomattavasti huonommin tunnettuja. Tämä puute näkyy myös kunnostuskirjallisuudessa, jossa näiden pienimpien poikasten tarpeita harvoin käsitellään. On tärkeää ymmärtää, että vastakuoriutuneen poikasen tarpeet eroavat radikaalisti yli kaksinkertaisen kokoisen poikasen vaatimuksista.

Alkukauden poikasmäärien kartoittamiseen tehokkain menetelmä pienpoikasympäristöissä on taskulampun käyttö. Tarkkailija voi liikkua rannalla ja tarkastella hidasvirtaisia ja ei-rikkonaisia matalia alueita. Pimeällä pienpoikaset eivät yleensä reagoi pistemäiseen valoon, mutta ne kyllä reagoivat tömistelyyn tai äkillisiin liikkeisiin. Mitä lähemmäksi juhannusta mennään, sitä myöhemmin pimeys laskeutuu. Jos toukokuun puolivälissä poikaslaskennan voi aloittaa jo kello 21, siirtyy laskentojen aloitusaika juhannukseen mennessä reilusti yli kahteen tuntia myöhemmäksi – lähes puolille öin. Mitä pohjoisemmasta on kyse, sitä lyhyemmät ovat kesäyöt ja pimeys, mikä tekee pienpoikasten laskemisesta vaikean.

Kun puhutaan varsinaisesta ja dokumentoitavasta poikaslaskennasta, tarkoitetaan koko puron keskeisimpien pienpoikasalueiden systemaattista läpikäyntiä ja kaikkien havaittujen pienpoikasten laskemista yhteen. Hyväkuntoisella puron alueella laskettavilta alueilta voi löytyä jopa yli 1000 pienpoikasta. Sen sijaan hiekkainen ja suojaton alue voi antaa todellista poikasmäärää vastaavan tuloksen, sillä suojattomilla alueilla poikaset katoavat helposti jo varhaisessa vaiheessa. Suojaisilla alueilla poikasmäärät sen sijaan pysyvät tasaisempina koko kesän ajan, mikä tekee niistä erityisen tärkeitä seurannan kannalta.

Taimeniksi lasketaan aina vain yksiselitteiset ja varmat lajitunnistukset. Taimenen pienpoikaset voidaan toisinaan sekoittaa esimerkiksi kolmipiikkiin, kymmenpiikkiin tai ahvenen poikasiin. Kalojen tunnistamisessa koko ja uintityyli ovat usein hyviä vihjeitä. Pimeyden suojassa lähestyttäessä ja huomaavaisesti valaisemalla lampun voi monesti viedä aivan taimenen viereen, jolloin poikasen voi kuvata läheltä puhelimella tai kameralla.

Kun pienpoikanen kasvaa hieman suuremmaksi, sen liikkuminen lisääntyy vähitellen. Aktiivisempi uiminen ja liikkuminen tekevät poikasen havaitsemisesta ja tunnistamisesta helpompaa. Pienpoikas- tai nollikaslaskentaan ei ole yhtä ainoaa oikeaa tai väärää ajankohtaa tai menetelmää. Joillakin alueilla tehdään sähkökoekalastuksia vain kerran kesässä, kun taas toisaalla ei välttämättä lainkaan. Mitä paremmin olosuhteita ja poikasten tilannetta seurataan, sitä tarkempi käsitys saadaan poikastiheyksistä, heikommin ja paremmin tuottavista alueista sekä kokonaiskuvasta. Pienpoikaslaskenta on tärkeää, sillä sen avulla seurantojen kautta saadaan parempi ymmärrys ja tietoisuus sekä kutualueiden toimivuuksista että pienpoikasympäristöjen tilasta.

Ohjeet taimenen pienpoikaslaskentojen tekemiseen

Näiden askelten avulla pääset turvallisesti ja tehokkaasti alkuun taimenen pienpoikasten taskulamppulaskennassa!

  1. Suunnittele laskennat huolellisesti
  • Tärkeimmät ajankohdat: Poikasten esiin nousemisen alkuvaihe toukokuussa ja juhannuksen tienoilla, jolloin poikastiheydet ja levittäytyminen ovat tasaantuneet.
  • Olosuhteet: Veden tulee olla matalalla ja kirkasta. Vältä laskentaa heti sateen jälkeen, sillä samea vesi saattaa hankaloittaa havainnointia.
  • Edellytysten tarkistus: Valmistele tarvittavat välineet, kuten taskulamppu, muistiinpanovälineet ja laskenta-aluekartta.
  1. Ajoita laskenta oikein ja määritä painopisteet
  • Toukokuu ja alkukesä:
    • Tuo esiin kutupesien onnistumiset: mitkä pesät ovat tuotteliaita ja mitkä eivät.
    • Muista, että yli kaksi viikkoa poikasten ilmaantumisen jälkeen ei voida enää varmuudella sanoa, ovatko poikaset lähtöisin läheltä vai kauempaa.
    • Älä astu vesiuomaan; rantaviivassa piileskeleviä pienpoikasia voi jäädä kengän alle.
  • Kesäkuun puoliväli ja juhannus:
    • Poikaset ovat olleet vapaassa vedessä jo kuukauden, ja kriittisin luonnonvalintavaihe on takana ja poikaset ovat levittäytyneet kohtuullisesti.
    • Tällöin pienpoikaset löytyvät astetta syvemmiltä alueilta, eivätkä enää keskity kutusoraikoille. Voit liikkua varovasti uomassa, kunhan et aiheuta liiallista samennusta.
  1. Toteuta laskenta huolellisesti ja vastuullisesti
  • Liikkuminen ja havainnointi:
    • Älä astu soraikkoon tai herkästi häiriintyviin pienpoikasalueisiin. Jos liikkuminen uomassa on tarpeen, astu vain suuremmille kiville.
    • Liiku hitaasti ja hiljaa, välttäen veden sameuttamista tai äkkinäisiä liikkeitä.
    • Käytä taskulamppua mutta vältä nopeita valoliikkeitä, jotka voivat säikäyttää poikasia.
  • Tunnistaminen:
    • Harjoittele taimenen poikasten tunnistamista. Jos olet epävarma, ota valokuva ja tarkista.
  • Laskennan organisointi:
    • Jaa laaja alue pienempiin osiin ja suorita laskenta mahdollisimman lyhyen ajan sisällä, esimerkiksi peräkkäisinä iltoina.
    • Kirjaa havainnot huolellisesti: laskenta-alue, päivämäärä, laskijoiden nimet ja poikasten määrä.
  • Ympäristön huomioiminen:
    • Vältä häiritsemästä ekosysteemiä tai lähialueen asukkaita.
  1. Tallenna havainnot ja jaa tiedot
  • Tiedon tallennus:
    • Käytä muistivihkoa tai valmista lomaketta havaintojen kirjaamiseen.
    • Raportoi havainnot avoimesti, sillä ne auttavat arvioimaan taimenkannan tilaa ja kunnostusten vaikuttavuutta.
  1. Opi ja kehity
  • Aloittelijana kannattaa lähteä kokeneemman laskijan mukaan oppimaan hyviä käytäntöjä.
  • Jaa myöhemmin omia kokemuksiasi ja vinkkejäsi muille, jotta yhteinen tieto ja osaaminen kehittyvät.

Näitä ohjeita noudattamalla varmistat, että laskennat sujuvat tehokkaasti ja kestävästi, samalla kun keräät arvokasta tietoa taimenen elinympäristöistä ja ikäluokkien vahvuuksista.

Teksti: Henrik Kettunen, väitöskirjatutkija
Kuvat: Henrik Kettunen ja Mika Järvinen

Haku

Mitä tänään tutkittaisiin? Perehdy taimenen tilaan esimerkiksi seuraavien listauksien kautta:

Taimenkartta somessa